Iloinen Viljandi
Ajankohtaista seurassa
Seuran esittely
Vyryn juttuarkisto
Vyryn kuvagalleria
Viestiä Vyrylle
Viljandin ystävät ry
perinteen rytmissä...
Historia
Nähtävyyksiä
Majoitus ja yhteydet
Linkkejä
Uutisia (viroksi)
Historia

 

Viljandin, Mulgimaan pääkaupungin vaiheita


Kirjoittanut Pekka Malvela


Väike Viljandi, Mulgi päälinn
Juba aastaid palju püsinud on siin.
Ei läe meelest lossimäed,
Kus nii õrnalt käsikäes
Armund olles meil tee läbi viind.


Vanhassa laulussa rakastavaisten kuhertelupaikkana on Viljandin tärkein nähtävyys, Linnavuori, eli keskiaikaisen ritarilinnan rauniot. Samalla kauppareittejä halkovalla paikalla tiedetään sijainneen virolaisen muinaislinnoituksen 1100-luvun keskivaiheilla, jolloin ympäristöön oli syntynyt pysyvää asutusta. Viljandijärven rantojen vanhin asutus on kuitenkin kivikautista, tuhansia vuosia muinaislinnoituksen ympärille syntynyttä asutusta vanhempaa.

Keskiajan saksalainen Viljandi

Viljandin linnoituksesta tuli 1200-luvulla muinaisen Sakalan maakunnan vastarinnan keskus saksalaisia valloittajia vastaan. Saksalaiset kauppiaat ja kristinuskoa levittäneet ristiritarit olivat valloittaneet Latvian pohjoisosan 1200-luvun alussa, minkä jälkeen heidän hyökkäyksensä kohteeksi joutuivat etelävirolaiset maakunnat Sakala ja Ugandi. Yhdistyneiden virolaisten maakuntien joukot kärsivät raskaan tappion Viljandin pohjoispuolella vuonna 1217. Maakuntien yhteistoimintaa johtanut Sakalan maakunnan vanhin Lembitu kaatui myös tuossa taistelussa. Virolaisten vapaustaistelussaan kärsimän tappion seurauksena alkoi kehitys, joka vei aikaa myöten myös Sakalan talonpojat vuosisatojen ajaksi maaorjan asemaan.

Sakalan alistumisen myötä Viljandi joutui Kalparitariston (vuodesta 1237 Liivinmaan ritarikunta) vallan alle. Virolaisten puulinnoituksen tilalle alettiin rakentaa vahvaa kivilinnoitusta ritarikunnan keskukseksi. 1200-luvulla linnoituksen pohjoispuolelle kasvoi vähitellen Viljandin kaupunki, jonka tiedetään saaneen kaupunkioikeudet vuonna 1283. Viljandin linnoitus toimi komtuurikunnan keskuksena, josta johdettiin saksalaisen ritarikunnan hallinnassa ollutta pohjoista Liivinmaata. Viljandi pääsi myös Hansaliiton jäseneksi 1300-luvun alkupuolella. Liiviläiseen Hansaan kuului tuolloin 11 Baltian suurinta kaupunkia, jotka Riian raati kutsui kokouksiin. Viljandissa, kuten muissakin Baltian kaupungeissa, saksalaiset kauppiaat hallitsivat taloudellista ja poliittista elämää. Virolaisten joukossa oli jonkin verran käsityöläisiä, mutta enemmistö heistä teki ammattitaitoa vaatimattomia töitä. Keskiajalla Viljandin oletetaan olleen ehkä noin 1500 asukkaan kaupunki, jossa maataloustuotteiden kauppa sekä käsityö olivat merkittävimpiä elinkeinoja. Hansaliiton jäsenyyden tuomat edut ja sijainti Pärnu -Tartto-vesitien varrella antoivat vauhtia kaupungin kehitykseen.

Viljandin rappio alkaa Liivinsodasta

Viljandin kasvua ja kukoistusta jarruttivat kuitenkin sodat ja ryöstöretket. Kaupunkia rosvosivat ja hallitsivat saksalaisten ohella vuoroin venäläiset, puolalaiset ja ruotsalaiset. Varsinainen kurjuus Viljandissa alkoi Liivinsodasta. Vuonna 1560 ruhtinas Kurbskin johtamat venäläiset joukot tuhosivat kaupungin sekä valloittivat linnoituksen. Vieläkin täydellisempi tuho seurasi 1600-luvulla Puolan ja Ruotsin välisten sotien aikana. 1600-luvun alussa Viljandi olikin käytännössä autiokaupunki. Sotaa seurannutta Ruotsin valtaa on pidetty onnettomana aikana kaupungille. Kuningas Kustaa II Aadolf läänitti Viljandin kaupungin ja sen maat De la Gardien perheelle, ja samalla Viljandi menetti kaupunkioikeutensa. Vuodet 1696-1697 olivat Viljandille erityisen surkeita. Neljännes kaupungin asukkaista kuoli kadon, nälän ja ruton seurauksena.

Viljandi herää 1800-luvulla

Suuren Pohjansodan melskeissä Viljandi joutui Venäjän valloittamaksi vuonna 1708. Tämä merkitsi aluksi kituliaan elämän jatkumista, kunnes uudistusmielinen hallitsija, Katariina II, teki Viljandista Pohjois-Liivinmaalle perustetun uuden maakunnan, Viljandimaan (Kreis Fellin) hallintokeskuksen vuonna 1783. Samalla kaupungin asukasluku, talous ja koko elämä alkoi vähitellen elpyä. Rankasti laskenut väestömäärää palasi vähitellen keskiajalla vallinneelle tasolle: Vuonna 1836 Viljandissa oli 1405 ja 1900-luvun taitteessa jo lähes 8000 asukasta. Nousukausi toi mukanaan teollisuutta ja uusia elinkeinoja pellavakaupan ja käsityöammattien rinnalle. Vuonna 1889 Viljandi sai tulitikkutehtaan, jonka perinne on jatkunut meidän päiviimme saakka.

1800-luku ja sen viimeinen neljännes toi muutoksia myös Viljandia ympäröineen maaseudun oloihin. Virolaiset talonpojat alkoivat vähitellen lunastaa maata omakseen saksalaisilta kartanonherroilta. Liivinmaalla parhaan hinnan viljasta sai Riiassa, jonne myös Viljandimaan uusien tilallisten sadot päätyivät myyntiin. Taskut täynnä rahaa saattoivat isäntämiehet joskus esiintyä turhankin tärkeinä. Latvian kielessä tällaista leuhkaa kutsuttiin sanalla mulkis. Viljandimaan asukkaista nimitys oli niin hupaisa, että pian he alkoivat kutsua maakuntaansa Mulgimaaksi.

Kukoistus loi otollisen maaperän myös kansalliselle heräämiselle Viljandissa. Mulgimaalla ei jääty kotiin uinumaan, vaan ryhdyttiin tarmokkaasti ajaman oman kansan asiaa baltiansaksalaisten hallitsemalla maalla. Viljandilaiset pitävät syystäkin kaupunkiaan ja Viljandin maakuntaa virolaisten merkittävimpänä kansallisen heräämisen toimintakeskuksena Tarton ja Pietarin ohella.

1860-luvulla Viljandimaan isäntien ja opettajien aloitteesta syntyi kansanliike korkeamman vironkielisen oppilaitoksen, Eesti Aleksandrikoolin perustamiseksi. Toinen yhtä kuuluisa kansanliike oli viljandimaalaisten talonpoikien laatima anomuskirjelmä keisarille, jolla haluttiin kiinnittää hallitsijan huomiota maanomistusolojen epäkohtiin. Samalla toivottiin parannusta myös viron kielen asemaan. Pietarin hovissa työskennellyt viljandimaalainen taidemaalari Johann Köler oli tämän kampanjan alkuunpanija, ja hän myös välitti anomuksen keisarille vuonna 1864.

Poliittiset tai nationalistiset yhdistykset olivat kiellettyjä Venäjän valtakunnassa, mutta tällaiset aatteet voitiin ovelasti verhota erilaisten seurojen toimintaan. Tartossa perustetun laulu- ja musiikkiseura Vanemuisen innoittamana Viljandiin syntyi pian vastaavanlainen lauluseura Koit vuonna 1869. Viron kansallisuusliikkeen radikaalin siiven johtohahmo C. R. Jakobson perusti Viljandiin sanomalehti Sakalan vuonna 1878. Sakalasta tuli nopeasti luetuin virolainen sanomalehti. Maanviljelyn ongelmia aktiivisesti puineen Jakobsonin aloitteesta Viljandiin perustettiin lisäksi maamiesseura. Maatalouden kysymysten hoitamisen ohella seuralla oli laajempiakin tehtäviä, se toimi mm. virolaisen sivistyneistön ja maanviljelijöiden kohtauspaikkana. Viljandissa sai alkunsa myös viron kielen kehitykseen voimakkaasti vaikuttanut Eesti Kirjameeste Selts (Viron Kynämiesten Seura) vuoden 1871 lopussa. Myöhemmin Tartossa maineensa luonutta seuraa olivat perustamassa F.R. Kreutzwald, C.R. Jakobson sekä Viljandimaan oma poika, opettaja Hans Wühner, joka oli ollut alkuunpanijana myös Aleksandrikool-hankkeessa.

Vuosisadan lopulla keisarillisen keskushallinnon venäläistämispolitiikka vaikeutti monia kansallisen heräämisen synnyttämiä hankkeita. Hieman myöhemmin, vuosien 1905-06 vallankumous-liikehdinnän tuomat demokraattiset uudistukset mahdollistivat kuitenkin taas virolais-kansallisten pyrkimysten edistämisen. Tuolloin Viljandin kannalta merkittävintä oli ensimmäisen vironkielisen oppikoulun (progümnaasium) avaaminen kaupunkiin vuonna 1908. Koulun perusti Viljandin Virolainen Sivistysseura ja siitä kehittyi muutamaa vuotta myöhemmin Viljandin ensimmäinen lukio.

Vapaussodan ja ensimmäisen tasavallan aika Viljandissa

Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumoukset mahdollistivat Viron julistamisen itsenäiseksi. Sekavissa oloissa, joissa vallasta kilpailivat kansallismieliset ja bolshevikit, samaan aikaan kun Saksan armeija oli miehittämässä Viroa, luki kaupunginjohtaja Talts viljandilaisille Viron itsenäisyysmanifestin 24.2.1918. Seurasi Vapaussodan aikakausi, jossa tehtiin tyhjiksi niin bolshevikkien kuin (baltian)saksalaistenkin valtapyyteet. Sodan aikana vuonna 1919 Viljandin lähistöllä käytiin joitakin taisteluita, mutta ne eivät kuitenkaan ulottuneet itse kaupunkiin. Viljandista lähti sotaan useita joukko-osastoja, joista tunnetuimmat olivat Viljandi Skautpataljon ja Sakala Partisanide Pataljon. Viljandimaalaisista kovimman sotasankarin maineen saavutti kapteeni Anton Irve, joka kaatui panssarijunadivisioonan komentajana Latviassa huhtikuussa 1919. Mainitsematta ei sovi jättää tietenkään Vapaussodan ylipäällikköä, kenraali Johan Laidoneria, joka oli kotoisin Viljandimaan Viiratsista. Anton Irvellä on Viljandissa muistomerkki Paavalin kirkon luona ja Johan Laidonerilla Linnavuorella.

Kunnallishallinnon määräysvalta pysyi baltiansaksalaisen yläluokan käsissä vuoteen 1918 saakka. Saksalaishallinto oli selkeästi jarruttanut Viljandin kehitystä. Viron itsenäistymisen keikautettua voimasuhteita, alettiin kaupungin aluetta laajentaa esikaupunkeihin. Läheisen kartanon maille syntyi uusi tori ja sen viereen nousi Viron keskuspankin rakennus (nykyään lääninhallitus). Viljandin pinta-ala kasvoi vuodesta 1918 vuoteen 1939 91:tä hehtaarista 1000:een hehtaariin. Myös asukasluku kasvoi: vuonna 1930 Viljandissa oli 12 400 asukasta (v. 1919 / 9200 as. ). Kaupungin rakentamista suosiva politiikka synnytti Viljandiin rakennusbuumin 1920-luvulla. Rakentamisen kanssa käsi kädessä eteni toinenkin buumi, lukuisten pienyritysten syntyminen, mitä edisti erityisesti valtion myöntämät edulliset lainat. Vanhojen pellava- ja tulitikkutehtaiden rinnalle perustettiin 1921 uusi merkittävä suuryritys, Viini- ja likööritehdas Alko.

Itsenäisen Viron oloissa kulttuurielämä pääsi kukoistamaan vapaana. Seurojen ei tarvinnut enää toimia ulkokuorena kansallisten etujen ajamiselle, vaan ne pystyivät keskittymään kukin oman nimensä mukaiseen toimintaan. Vanha kulttuuriseura Koit loisti laulujuhlien ja muiden suurempien tapahtumien järjestäjänä. Vuonna 1921 raittiusseura Vabadus sekä Koit perustivat yhdessä taideyhdistys Ugalan, josta pian kasvoi nykypäivänäkin toimiva ammattiteatteri. Toinen meidän aikoihin jatkunut perinne, Viljandijärven ympärijuoksu juostiin ensimmäisen kerran vuonna 1928.

1930-luvulla Viljandi panosti kaupunginjohtajansa August Maramaan johdolla erityisesti turismin kehittämiseen. Maramaan ideana oli tehdä kaupungista sisämaan kylpyläkaupunki. Viljandijärvelle kunnostettiin uimaranta, rakennettiin hotelli, tenniskenttiä, kylpylä ja rantakahvila. Huippuluokan majoitusta Viljandi saattoi tarjota vuodesta 1939, kun Tartu ja Lossi -katujen kulmaan tehtyyn uudisrakennukseen avattiin hotelli EVE (Esimene Viljandi Esinduslokaal).

Sota ja sen seuraukset Viljandissa

Kuten Viljandin historiassa monta kertaa aikaisemminkin, suurvallat, sota ja sen seuraukset pääsivät jälleen kerran sotkemaan viljandilaisten iloista elämää. Kommunistien puuhat ensimmäisen neuvostovuoden (1940-1941) aikana saattaisivat kuulostaa jopa koomisilta, elleivät ne olisi täyttä totta: Pankit ja suuryritykset ”kansallistettiin”, sanomalehti Sakala sai uudeksi nimekseen ”Punainen Tähti”, Viljandin kaupungin johtajina toimi kaksi suutaria…Koomisuudesta kaukana on kuitenkin 141 viljandilaisen kyydittäminen Neuvostoliittoon 14. kesäkuuta 1941 sekä myöhemmin heinäkuussa 11 ihmisen murhaaminen Viljandin vankilan pihalla juuri ennen saksalaisten saapumista kaupunkiin.

Sodasta Viljandi selvisi suhteellisin pienin vaurioin etenkin jos niitä verrataan tuhoihin vaikkapa Tartossa ja Tallinnassa. Syyskuussa 1944 Viljandissa koettiin pienoista anarkiaa. Perääntyvät saksalaiset räjäyttivät Jakobsoninkadulla sijainneet ammusvarastonsa, minkä seurauksena lähialueen rakennukset kärsivät suuria vaurioita. Paikalliset asukkaat alkoivat ryöstellä, jolloin etenkin Alkon viinatehtaassa kävi kato. Kurittomat puna-armeijalaiset puolestaan sytyttivät tulipalon, joka tuhosi 27 rakennusta nykyisen raatihuoneen edustalla olleista kortteleista.

Neuvostomiehityksen aika

Viljandimaalla sodan jälkeen toimineista neuvostomiehitystä vastaan taistelleista metsäveljistä legendaarisimman maineen sai Suislepan mies ”Must Kapten”. Viljandimaalla metsäveljien toiminta oli kuitenkin selvästi vähäisempää kuin esimerkiksi Võru- Viru- tai Tartonmaalla. Mielenkiintoinen ilmiö Viljandissa oli lukioikäisten nuorten salaiset vastarintajärjestöt nimiltään Tasuja ja Triumviraat. Huolimatta toiminnan ilmeisen viattomasta luonteesta, saivat nuoret kiinni jäätyään vuosien pituisia pakkotyötuomioita. Ugalan teatteri pureutui tähän aiheeseen vuoden 2002 ohjelmistoon kuuluneessa näytelmässä Vabaduse Rist (Vapauden Risti). Neuvostoliiton Baltian maissa toimeenpaneman maaliskuun 1949 suuren kyydityksen uhreiksi joutui 94 viljandilaista, joista 68 pääsi myöhemmin palaamaan takaisin kotimaahan.

Sota ja miehitykset eivät keskeyttäneet teatteri Ugalan toimintaa. Saksan miehitysaikana Ugalan näytöksiä seurattiin jopa enemmän kuin itsenäisen tasavallan vuosina. Toisen neuvostovallan saavuttua Ugala oli Viron teattereista ensimmäisenä aloittamassa näytäntökautta lokakuussa 1944. Kirjallisuuden ja taiteen valjastaminen sosialismin palvelukseen ei voinut olla näkymättä Ugalankaan repertuaarissa. Esimerkiksi vuonna 1947 Ugalassa dramatisoitiin August Jakobsonin näytelmä Elu tsitadellis (Elämä linnoituksessa), joka kertoi porvariprofessorin maailmankatsomuksen muutoksesta, kun Viro liitettiin uudelleen Neuvostoliittoon 1944. Viron kulttuurin synkintä aikaa oli Stalinin kauden loppu. Vuonna 1950 Viljandissakin tuhottiin massoittain kielletyksi katsottua kirjallisuutta ja taidetta sen jälkeen, kun jyrkän linjan stalinistit olivat suorittaneet puhdistuksia Viron kommunistisessa puolueessa.

Lauluperinne ja laulujuhlat sopivat kommunistiseen ideologiaan hyvin, koska oli helppoa muokata muodoltaan kansallisista lauluista sisällöltään sosialistisia. Niinpä musiikin harrastamiselle ja laulutapahtumien järjestämiselle ei asetettu esteitä. Melko pian sodan jälkeen vuonna 1946 pidettiin ensimmäinen Viljandin laulupäivä. Syvimmän stalinismin aikana Viljandissa järjestetyissä laulutapahtumissa musiikilla oli kuitenkin pakollinen poliittinen sanoma. Esimerkiksi vuoden 1951 Viljandin seudun laulupäivillä esitetyistä 35:stä laulusta 22:ssa oli ideologinen sisältö.

Viljandin väkiluku kasvoi voimakkaasti sodan jälkeisinä vuosina: 1945 Viljandissa oli vajaa 11 000 asukasta ja 21 vuotta myöhemmin, 1966, yli 19 000. Neuvostoaikana kaupunkiin syntyi pienteollisuutta sekä maatalouden pohjalta toimivia valtionyrityksiä. Viljandin lähelle Viiratsiin rakennettiin 1970-luvulla koko Neuvostoliiton suurin sikafarmi ”EKSEKO” (EKsperimentaalne SEakasvatuse KOmpleks = ”Kokeellinen SiankasvatusKompleksi”), josta lihoiksi päätyi parhaimmillaan 54 000 röhkijää vuodessa. Sianliha matkasi kuitenkin parempiin suihin muualle Neuvostoliittoon, Viljandin seudulle jäi vain hajuhaitat. Mainittakoon, että nykyisin EKSEKO kuuluu suomalaiseen HK Ruokatalon konserniin.

Viljandi säilyi läpi neuvostovuosien ilmeeltään virolaisena kaupunkina. Vuonna 1960 kaupunki sai kulttuurialan työntekijöitä kouluttavan oppilaitoksen, josta 30 vuotta myöhemmin kasvoi nyky-Viljandin ylpeys, Viljandin Kulttuuriakatemia. Maailmankuulu amerikkalais-virolainen toimittaja, National Geographicissa uransa luonut Priit Vesilind matkusteli Neuvosto-Viroa ristiin-rastiin kesällä 1979. Vierailemistaan kaupungeista Vesilind piti Viljandia kaikkein virolaisimpana. Viljandin kaupunkikuvassa näkyi vähiten neuvostotyylisiä uudisrakennuksia ja ”sosialistista edistystä”. Vesilindin mielestä Viljandissa käynti oli kuin aikamatkailua: kaupunki oli tavallaan jälkeenjäänyt versio siitä, miltä kaupunki oli saattanut näyttää vuonna 1939 vanhan tasavallan aikana.  

Sakalamaan uudelleenherääminen

Kuten kansallisen heräämisen aikana, myös laulavan vallankumouksen vuosina viljandilaiset olivat ahkerasti ajamassa Viron kansan asiaa. Kansalaisaktivismi alkoi pienistä symbolisista asioista siirtyen tavallisten ihmisten kansoittamiin musiikkipainotteisiin massatapahtumiin. Viljandissa symbolisesti tärkeää oli mm. sanomalehti Sakalan nimen palauttaminen pitkän riitelyn jälkeen vuonna 1988. Siihen saakka lehti oli kantanut nimeä Tee Kommunismile. Suuria tapauksia Viljandissa olivat Kansanrintaman joukkokokous, Sakalamaa taasärkamisepäev Viljandin laulukentällä heinäkuussa 1988 sekä kuuluisa Baltian ketju Molotov–Ribbentropp-sopimuksen vuosipäivänä 23.8.1989. Tallinnasta Vilnaan ulottunut ihmisketju kulki Viljandin kautta, ja siihen liittyi tuhansia viljandimaalaisia osoittamaan mieltään Viron itsenäisyyden puolesta.

Virolaiset luikertelivat lopullisesti irti Neuvostoliiton otteesta elokuussa 1991. Kun Moskovassa vanhoilliset kommunistit yrittivät kaapata valtaa, julisti Viro itsenäisyytensä palautetuksi 20.8.1991. Samaan aikaan Viljandissa olleet Moskovan kommunisteille lojaalit venäläiset sotilaat yrittivät kieltää julkiset kokoontumiset ja asettaa muita kieltoja kaupunkilaisille. Kriittisinä päivinä viljandilaiset tukivat Tallinnaa ja viittasivat kintaalla venäläisten käskyille. Syyskuussa samana vuonna perustettu Viljandin Kulttuuriakatemia saattoi aloittaa toimintansa uuden aikakauden kynnyksellä, jälleen itsenäisessä Viron tasavallassa.

Iloinen ViljandiAjankohtaista seurassaSeuran esittelyVyryn juttuarkistoVyryn kuvagalleriaViestiä Vyrylle